maanantai 1. toukokuuta 2017

poluista ja niiden suunnista

3 2 1 4 
Viime aikoina mieli on ollut usein haikea. Oon pohtinu elämän polkujen mutkikkuutta, sitä, miten hassua ja ihanaa ja kamalaa on se, että toiset polut kulkee vierekkäin tietyn matkaa, toiset pidempään ja toiset lyhempää, lisää polkuja ilmestyy rinnalle, toiset erkanee, toiset risteää ja yhtyy. Näillä poluilla kulkevat ihmiset tekevät valintoja, mutta polkujen suunnan ja pituuden määrää kuitenkin Hän, joka on luonut myös polkujen pohjana olevan maaston. Jokaisen ihmisen tallaamalla polulla on merkityksensä, ja sen jälki jää maastoon ja rinnallakulkijoiden mieliin.

Näin keväällä, ja varsinkin nuoruuden keväällä, eletään aikoja, jolloin moni asia on muuttumassa. Ihmiset tavoittelevat unelmiaan, tekevät valintoja polkujen risteyskohdissa. Tuntuu, että monen ystävän polussa on mutka juuri tässä kohtaa. Tulevasta ei ole tietoa eikä varmuutta. Kenen kanssa polut kulkevat lähekkäin huomenna, kuukauden päästä, syksyllä, vuoden päästä? Mieli on arka ja epävarma muutosten edessä. Silti saan luottaa siihen, että polkujen suunnilla on tarkoituksensa.

Viimeisen vuoden aikana olen saanut viettää ystävän kanssa monet illat ja päivät ja yöt, kahvihetket ja tuumaustuokiot. Polut on saanu kulkee vieretysten, niin, että molemmilla on ollut tilaa kulkea, mutta toinen on ollut riittävän lähellä, jotta olkapäähän on voinut tukeutua pienellä liikahduksella. Mitä tapahtuu, kun polkujen fyysinen välimatka on pian tuhansia kilometrejä? Riittääkö somen yhdistävä voima pitämään polkujen suunnan edelleen samana ja toisen olkapään niin lähellä, että siihen on turvallista painaa pää epävarmuuden hetkellä? Siihen haluan luottaa, enhän muutakaan voi.

Kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa polut on saanut elämän varrella kohdata. Kiitollinen rinnallakulkijoista, lähellä ja kaukana. Kiitollinen nuoruudesta ja polkujen mutkikkuudestakin, kasvattavista kokemuksista ja uusista aamuista.

Toiveikkaana ja luottaen huomiseen.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

vapaus ilo onni elämänkevät

9

Pitkästä aikaa täällä, edessä tyhjä tekstikenttä. Vähintään yhtä tyhjää lyö pää. Mitä tähän kuuluu kirjoittaa?

Elämä rullaa. Omalla painollaan, päivästä toiseen. Kun arkea ei enää tahdita koulu, on elämä jännittävän vaihtelevaa. Käyn töissä, hoidan lapsia, näen ystäviä, reissaan keskellä viikkoa. Aloitan aamun terassikahveilla tai verenluovutuksella, lähden hetken mielijohteesta käymään kirpparilla, soitan pianoa yksin hiljaisessa talossa tunnin putkeen. Välillä vedän kumpparit jalkaan ja lähden metsään, istun tunnin tutulla puunrungolla ja äänitän ystävälle viestejä. Pohdin elämää, ihmissuhteita, tulevaisuutta. Tuijotan iltataivaalle toisiinsa kietoutuneiden oksien lävitse, hengitän syvään ja punon mielikuvien verkkoa ajatuksissani.

Tän kevään aikana oon yrittänyt herättää eloon taas niitä puolia minusta, jotka jäi lukioelämän jalkoihin. Oon lainannu kirjastosta ison pinon kirjoja (joista yhtäkään en tosin oo vielä saanut luettua loppuun), soittanut viulua, lenkkeillyt ja ulkoillut. Oon huomannut, että vaikkei mulla vielä muutama kuukausi sitten ollut hajuakaan siitä, miten saan ajan kulumaan kun ei ole enää koulua, niin yhtenäkään päivänä mulla ei ole ollut tylsää. On tullut huomattua, että asiat kyllä järjestyy

Päivä päivältä lähenee myös se päivä, kun lukioelämä saa lopullisesti loppunsa. Tuntuu hurjalta. Yhtenä päivänä kävelin Prisman käytävää ja huomasin esille laitetut valkolakit. Pysähdyin ja aattelin ihan vaan läpällä ja huvikseen kokeilla, miltä se lakki näyttää päässä. Tuli outo olo, että ihanko oikeasti tuo lakki on vielä tän kevään aikana mun päässä merkkinä suoritetusta koulusta. En kyllä usko. Mutta niin kai sitten.

Että semmoista kai vaan, elämää. Niin kuin aina tähänkin asti. Jokainen päivä luo elämän räsymattoon erivärisen raidan. ♥

perjantai 24. maaliskuuta 2017

virstanpylväs

1 2 3 4

76 kurssia. Kuusi kertaa kuusi tuntia retkeilyä koulun salissa. Aika monta oppituntia, välituntia, koeviikkoa.

Uudet naamat muuttuivat tutuiksi naamoiksi. Jännitys kaikesta uudesta rutiinien täyttämäksi arjeksi.  Klassikan henki muuttui hienosta käsitteestä itse koetuksi tunteeksi. Yksin ei tarvinnut olla. Ympärillä oli joukko ihmisiä, joiden seassa en ollut se ernu hikke. 

Minä muutuin, minä kasvoin. Koin turhautumisen ja onnistumisen hetkiä. Yllätyin. Opin tuntemaan itseäni. Selvisin. Opin arvostamaan koulua, opettajia, oppimisen mahdollisuutta.

Nyt, yks virstanpylväs matkallani iäks jäänee taa. Lukio on yhtä päivää vaille taputeltu pakettiin.

Fiilis on haikea, kiitollinen, helpottunut, onnellinen. Tuo kuvissa näkyvä ilme on ollut aika lailla liimattu mun naamaan viimesten parin päivän ajan. (niin, siis tuo ylöspäin kaareutuva viiva tuossa nenän alapuolella)

Asiat järjestyy ja rullaa. Elämä on kivaa. Onnen aurinko paistaa. Maailma on avoin.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

näköaloja

1 2 3 4
^kuvat: Johannes Koivuluoma
5 6 7 8 9

Kerroin viime postauksessa jo päällisin puolin näitten kuvien tarinan - Taivalkoski, ystävät, uudet ystävät, lunta, maisemia, auringonpaistetta, pulkkamäki, retkeily, onnellisuus. Eli kaikki se, mikä saa mut hymyilemään ihan hölmön onnellisena. Jopa niin onnellisena, että sanoin tyypeille tuolla että en oo pitkään aikaan kokenu samanlaista fiilistä mitä siellä eestaas kierrellessä, lumen narskuessa jalkojen alla ja ystävien kävellessä vierellä. Ehkä siitä fiiliksestä pieni pala välittyy sinnekin puolelle ruutua näitten kuvien kautta? 

Tänään kun mä kattelin näitä kuvia, mulle tuli vaan niin ikävä noita kaikkia hyviä hetkiä. Vaikka mulla on täällä Kuopiossakin asioita joista nautin, ihmisiä joista välitän ja hetkiä joita muistelen hymyssäsuin, liittyy tänne kuitenkin myös niin paljon kaikkea muuta. Mun tulevaisuus ei ole täällä. Oon onnellinen siitä, että viime aikoina oon laajentanu elämänpiiriä kauemmaksikin kuin 15 kilometrin säteelle kotoa. Vielä hieman arkoja askelia maailmalle (eli ihan vaikka Jyväskylään) ottaen, suunta on kuitenkin oikea. Poispäin. Toistaseks aina hetkeksi kerrallaan, aina kotia palaten. Ja onhan koti aina täällä, kaikesta huolimatta. Mutta ehkä toinen koti on vielä joskus jossain muualla.

Havahduin joku päivä siihen, että vaikka tällä hetkellä kirjotukset jonkin verran stressaakin, mä voin tällä hetkellä hyvin. Paremmin. Siihen ei oo olemassa yhtä ainutta selitystä, ei mitään maata mullistavaa syytä. Palaset vain loksahtelee paikoilleen, yksi kerrallaan. Uusia palasia liitetään tukemaan vanhoja. Pikkuhiljaa rakentuu kokonaisuus, jossa muutama kolo siellä täällä on vain osa epätäydellisen täydellistä. Uskon, toivon ja rakastan elämää.

Niin. Semmoista vain. ♥

maanantai 13. maaliskuuta 2017

elämän säveliä

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10
ukin sanoin: opus viimeinen

*arka käden nosto ja heilautus, täällä mä olen*

Kuukausi. Siinä ajassa ehtii tapahtua paljon. Varsinkin, kun kyseessä on lukuloma ja paljon hauskaa tekemistä - tosin myös surullisempia ja haikeampia fiiliksiä, mistä ehkä päällimmäisenä mieleen nousee kuviinkin tallennettu ukin hautajaispäivä viikko sitten lauantaina. Tuo päivä oli tärkeä, ja väkisinkin nousee tunteet pintaan edelleen kun näitä ja muita muistikortille tallentuineita kuvia kattelee. Kirkon lämmin, tunteikas tunnelma. Musiikki, joka puhutteli. Yhteinen suru, joka vapisutti jokaisen hartioita. Muistot, joille sekä naurettiin että itkettiin. Mutta ne muistot kantavat kaipauksen keskellä, niinkuin jo aiemmin kirjoitin.

Ennen lukulomaa juhlittiin koulussa penkkareita. Pääsin rekan kyytiin ja oli hauskaa, se kai se on tärkeintä. Yhtenä viikonloppuna olin myös leirillä isosena, ja niistäkin päivistä jäi lämmin muisto. Myöskin pohjoisen maisemia tuli käytyä ihastelemassa Taivalkoskella pari viikkoa sitten, ja vaikka lähin reissuun tietämättä yhtään mitä odottaa, ei kyllä kaduttanut hetkeäkään. 9 uutta kyläpaikkaa, paljon paljon uusia ihmisiä, laskettelua (eka kerta ikinä!!), lumessa tarpomista ja sitä lunta muuten riitti, pulkkamäkeä, notskilla istumista, miljoonien ja miljoonien tähtien tuijottelua kirkkaan yötaivaan alla. Pyörähettiin myös Oulussa sekä mennessä että tullessa, ja lopulta päädyin venyttämään reissua vielä Jyväskyläänkin. Niinkuin instan kuvatekstiin kirjotin, niin reissuun lähteminen x päiväksi ilman tietoa että mihin kaikkialle sitä oikein eksyykään on ollu mun viimeaikasen elämän paras päätös. 

Reissupäivien jälkeen sain vielä viettää laatuaikaa ystävän kanssa täällä Kuopiossa, näyttää hälle Kuopion hienoimman paikan (eli tämän) ja muutenkin nauttia rennosta yhdessäolosta. Kaiken tämän keskellä oon myös yrittänyt opiskella, sillä olihan kyseessä kuitenkin lukuloma (vaikkei se ehkä siltä kuulosta). Tänään starttasikin sitten tän kevään suurin urakka, kirjotukset. Vaikka edessä oleva työmäärä vähän kauhistuttaa, niin oon silti onnellinen että se on kuitenkin vain murto-osa siitä, mitä on jo tehty. Nyt vain loppukiri päälle ja sen jälkeen taas hetkeksi lomavaihteelle. Elämä on

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

hentoja säteitä

1 2 3

Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille ja meitä muistaneille, ootte ihan mahtavia Mun fiilis tällä hetkellä tota asiaa kohtaan on aika sanaton, suru viipyy mielessä ja ukki on ajatuksissa joka päivä. Silti elämä jatkuu, katse suuntautuu tulevaan.

Kevään valoa. Sitä on viime aikoina pikkuisen eksynyt minunkin elämään ja ajatuksiin.
Tän kevään ensimmäiset kirjoitukset oli viime viikon perjantaina, ja maanantaina oli myös rakkaan toisen kotimaisen eli ruotsin yo-kuuntelu. Oon hoidellut viimeisiä penkkareihin liittyviä asioita (se the päivä on nimittäin _huomenna_) ja pikkusen yrittäny myös käyttää aikaa koulukirjojen ääressä. Oon nauttinut oman aikataulun mukaan elämisestä (=hitaista aamuista ja ulkoilusta keskellä päivää) ja ollut innoissani ens viikolla alkavasta reissusta.

Tottakai elämässä on myös huolenaiheita, ressiä, ja niitä ei-niin-iloisiakin hetkiä. Mutta viime aikoina oon yrittänyt suhtautua niihin armollisesti, antaa itelleni lupa välillä olla hieman alakulosempi ja toisaalta myös käsitellä asioita keskustelemalla. Oon saanut vertaistukea, tsemppausta, ja monesti jo pelkästään yön yli nukkuminenkin on auttanut. Tällä hetkellä olen kiitollinen elämästä, ystävistä, ihmeellisestä johdatuksesta. Ehkä ne siivet kantaa. Pienen matkan kerrallaan.

Kerrotaan enemmän hyvää, sillä se, mitä elämä antaa, ei ole valinta, mutta sen sanoittaminen on. -Joel Jyrinki

Aurinkoisia päiviä, iloa!

lauantai 11. helmikuuta 2017

kiittäen

muisto ukki

Istuit mökin pihakeinussa, veistelit lantusta siivuja meille lapsukaisille ja kertoilit elämästä.

Voitelit pöydässä ruisleivänkanttua, sanoit, että syökäähän nyt kun tarjotaan. Ruisleivänkantustasi muistit kiittää, hiljaisen kiitoksen.

Otit hyllyltä sen kauneimman kukkopillin, soitit kun pyydettiin.

Nostit viulusi seinältä ja ääniä haparoiden soitit tuttuja säveliä. Pyysit nöyrästi toisia soittamaan, omin käsin taiteilemallasi viululla.

Liotit teepussia ensin rakkaasi kupissa ja sen jälkeen omassasi, sitä samaa. Sillä kyllähän siitä vielä makua sai.

Tulit aina ovelle vastaan, käsi ojossa, toivotit tervetulleeksi. Meidän murkkuikäisetkin, jotka olimme vastahakoisesti mukaan lähteneet.

Seisoit saappaat jalassa mökin pihamaalla, pilkoit polttopuita koko pitkän päivän. Että riittäisi lämpöä seuraavillekin vuosille.

Turvallista kotimatkaa, toivotit. Sitä samaa sinulle toivoin. Nyt olet päässyt perille, taivaan kotiin.

Ikuisesti kiitollinen muistoista, jotka kantavat kaipauksen keskellä. Elämänviisaudesta, nöyryydestä, vaatimattomuudesta. Olet suunnannäyttäjänä, kirkkaimpana tähtenä taivaalla.

Soi iltakellot yli vainioiden,
ne soivat rauhaa työstä väsyneelle.
On alkamassa suven sunnuntai,
vain pääskyt leijaa veden kalvon yllä.


Soi rauhan kellot, 

askareet on jääneet,
pois joutaa sirppi, kylvövakkanenkin.
Ja ohdakkeisen pellon reunalle,
jää kyntäjältä aura raskahinkin.

Jää pellon ylle usva,

 tyyni rauha,
on uni kevyt lämpimässä yössä.
Saa voimat monin kerroin takaisin,
ne mitkä loppuun kului arjen työssä.

 Soi iltakellot vuorotellen meille,
se järjestys on suuren Mestarimme.
Vaan lepopäivä kirkas seesteinen,
on Herran kansan juhlaa ikuisesti.


-Soi iltakellot, säk. 1, 3, 4, 7. San. Esa Tuomaala



Lepää rauhassa rakas ukki. Sinun on nyt hyvä olla.
21.3.1939 - 7.2.2017