maanantai 17. heinäkuuta 2017

the Koli kansallispuisto

*kuvaspämmivaroitus !*

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 17 18

Eikö ookkin ihanaa, kun isommat tai pienemmät haaveet toteutuu? Ja vielä ihanampaa, kun haaveen toteutuminen ylittää kaikki odotukset (vaikka ne ois asetettu miten korkeelle tahansa)?

Mä oon haaveillu retkestä Kolin kansallispuistoon jo pitkään. Jo viime kesänä puhuttiin parin ystävän kanssa, että vois lähtee käymään siellä päiväseltään, mutta se sitten jotenki kummasti jäi. Mutta kuten kuvista näkyy, niin toista kertaa tää reissu ei enää jääny pelkästään puheen tasolle. Me ihan oikeesti lähettiin, ja onneks lähettiin!

Meillä ei etukäteen ollu oikeestaan minkäänlaista kuvaa siitä, että mikä reitti tuolla ois järkevä kulkee, kun niitä polkujahan menee ristiinrastiin vaikka kuinka paljon. Kysyttiin neuvoa infosta ja saatiin vinkiksi 7,5km pitkä lenkki, joka kulkee useitten näköalapaikkojen ohi. Käytiin ensin mutka Mäkrävaaralla, käveltiin takaisinpäin samaa polkua (koska tytöt asialla ni ei löydetty yhtä karttaan merkittyä risteystä, josta oltais päästy toista reittiä takaisin päin) ja jatkettiin sitten yhden ihanan melkein-paikallisen naisen opastamana kohti Ukko-Kolia, eli (ilmeisesti, naisen puheista ja turistimäärästä päätellen) sitä päänähtävyyttä. Maisemat oli aivan huikeet ja keli suosi, me nautittiin niin täysillä!

Talsittiin polkuja pitkin perätysten, välillä mietittiin, välillä kuunneltiin, välillä läähätettiin, välillä laulettiin. Välillä pysähdyttiin, ihmeteltiin, ihasteltiin. Korkealla kalliolla Oi maamme Suomi, synnyinmaa kajahti suoraan sydämestä.

Mä oon niin onnellinen siitä, että oon ymmärtäny Suomen luonnon kauneuden ja innostunut tosissani ulkoilusta ja retkeilystä. Viimestään tällä reissulla mulle tuli tunne, että vielä joskus on ihan pakko päästä johonkin pidemmälle vaellukselle. Ois ihan mahtavaa kiertää Suomen kansallispuistoja enemmänkin, nähdä ja kokea luonnon monimuotoisuus ja ennen kaikkea  h e n gi t t ä ä  luonnon raikkautta. Metsän keskellä mä oon kotona.

Sydänsilmäterveisin ~Vanamo

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

seppeleen hiuksille painaa mä saan

10 11 3 2 4 6 7 8 9 12 13
mun kuvat ©Mirka Savolainen

Näyttääkö onnelliselta? Sitä se kyllä olikin. Eilen mulla oli vapaapäivä ja pitkästä aikaa olin ihan vaan Kuopiossa. Näin Mirkaa ja Heidiä keskustassa, käytiin kaupan kautta, haahuiltiin tiemme jotakin reittiä Vänärille piknikille, oltiin vaan ja nautittiin. Löysin ihan sairaan paljon päivänkakkaroita ja tuli fiilis että vois pitkästä aikaa räpsiä kuvia. Onneks oli mestarikuvaaja matkassa ni saatiin ikuistettua tuoki onnellinen hetki. Mirka totes että mä näytän ihan rakastuneelta ja kieltämättä olo oli tolla hetkellä semmonen sekavan onnellinen. Tiiättekö, semmonen että tekee vaan mieli hymyillä ihan hölmönä välittämättä siitä, mitä muut ympärillä olevat ihmiset aattelee.

Muistatte ehkä ne postaukset, missä oon kuvaillu fiiliksiä montun pohjalta. Aika iso ero noihin eilisiin fiiliksiin, eikö? Mutta tämmöstä on mun elämä. Niinkun jo eilen sanoin, niin fiilikset heittelee päivittäin ihan huipulta ihan pohjalle. Se on toisaalta ihan jees - sillon kun kaikki hymyilyttää. Mutta se on myös ihan älyttömän raskasta, niin mulle itelle kun läheisille ihmisille. Tää kulunut vuosi abivuoden stressinaiheineen, lähipiirissä sattuneiden muutoksineen ja fiilisten heittelyineen on ollu mulle yks elämän raskaimmista. Se on vaatinu monia pakenemisia mettään, puheluita ja viestejä ystäville, arvojen uudelleen punnitsemista, itseensä tutustumista. Ahistuksesta ja syyllisyydestä on tullu tuttuja kavereita, miksi on ollu käytetty sana ajatuksissa.

Vuoden aikana oon saanut ympärilleni oikealta tuntuneen kaveriporukan, viettäny onnellisia hetkiä luullen niiden kestävän ikuisesti, menettäny raastavalla tavalla sen joukon, tutustunu jälleen uusiin ihmisiin, kulkenut ystävän kanssa vierekkäisiä polkuja ylämäkeen ja alamäkeen läheisemmin kuin koskaan, saatellut elämäni ensimmäistä kertaa läheisen viimeiselle matkalleen, istunut aika monta kertaa kirjoitussalissa, valmistunu ylioppilaaksi omat odotukset ylittänein arvosanoin, täyttänyt hakupaperit opistoon, päässyt sinne sisään, saanut vierelle ihmisen, joka on pyyteettömästi kuunnellut ja auttanut, tehnyt töitä ja uupunut, jatkanut sinnillä eteenpäin vaikka monta kertaa ois tehny mieli luovuttaa.

Usein on ollut fiilis, että en mä oo ansainnu ympärilleni niitä hyviä ihmisiä, ketkä siinä tällä hetkellä seisoo. Enhän mä osaa antaa itestäni mitään takaisin. Olen vain taakka. Kun en rakasta itseäni, en pysty myöskään rakastamaan muita. Mutta ne ihmiset jaksaa silti edelleen olla siinä. Vaikka toiset lähti, niin olen saanut tuplasti enemmän takaisin. Oikeita ihmisiä. Se on ihmeellistä. Ja nyt kun omat ajatukset alkaa pikkuhiljaa olemaan jo vähän valoisampia, jaksan myös välittää muista - ainakin hetkittäin. Just nyt olo on kiitollinensiunattuonnellinen. Ja ihan vähän myös höntti. ♥

Sade kastelee luonnon raikkaaksi ikkunan takana, mä makoilen omalla sängyllä ja hengitän sitä raikkautta avoimesta parvekkeen ovesta ja hymyilen jälleen.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

elämänsävyjä

1 3 2 4 5 6

Muistan taas miten vaikeeta on aloittaa, kun edellisestä aloittamisesta on kulunut liikaa aikaa. Vaikea päättää mistä kirjottaisi ja miten, kun elämässä on ehtinyt tapahtua niin paljon ja fiilikset heittelee päivittäin huipulta rotkon syvyyksiin. Oikeesti, kirjaimellisesti.

Oon reissannu ex tempore Tampereella, juhannuksena Hankasalmella ja Tikkakoskella, suviseuroissa Porissa. Oon käyny töissä, nukkunu liian vähän, ressannu liikaa. Oon viettäny kesäpäiviä riipparissa makoillen, soittanu monen tunnin videopuheluita toiselle puolelle Eurooppaa (♥), yrittänyt nauttia viimeisistä hetkistä kotona. Oon nähnyt ystäviä, pohtinut elämää, huomannut pienten ja suurten asioiden vaikutuksia siihen, millainen olen nyt, tällä hetkellä. Niin paljon kaikkea, ja kaikista sais kirjotettua vaikka kokonaisen postauksen.

Yks iso ens vuotta koskeva päätös saapui postin mukana ehkä kuukausi sitten - mä ihan oikeesti oon ens vuoden ajan opistolainen. Yksi haave toteutuu, pääsen vuodeksi asumaan pohjoisen maisemiin. Monta pienempää toivetta ja unelmaa saa siinä samalla mahdollisuuden täyttyä. Uusi sivu elämässä kääntyy. Jokainen päivä piirtää sille sivulle omanlaisensa jäljen. Kokonaisuus on toivottavasti monenlaisten jälkien täyttämä, kokemusten rikastama. Odotan.

Tekisi mieli kirjoittaa myös fiiliksistä mitä oon viime aikoina tunnustellu ja pyöritelly päässä, mutta ehkä toisella kertaa. Mä huomaan että mulla on taas tarve kirjottaa, pitkästä aikaa. Jotenkin elämä on vienyt mennessään enkä oo muistanu, että miten tärkeetä mulle on välillä pukee ajatuksia sanoiksi näin kirjottamisen muodossa. Mutta en jaksa ottaa myöskään ylimäärästä ressiä kaiken muun (työ)ressin lisäksi. Mä vaan elän, tee säkin niin! ♥

Onnellisia kesäpäiviä, teille ketä siellä ruudun toisella puolella vielä ehkä on!

maanantai 5. kesäkuuta 2017

mikä päivä !

8 9 10 7 6 5 4 3 2 1 11

Tähän voisi melkein kirjoittaa vaan että ei lisättävää. Tuo hymy kuvissa kertoo ehkä oleellisimman, niin, ja tuo valkoinen lakki.
Lisään kuitenkin sen verran, että tuo päivä, lauantai 3.6.2017, oli muuten ehkä ikimuistosin päivä mun tähänastisessa elämässä. Tai ainakin yks ikimuistoisimmista.

Vaikka aamulla fiilis oli vähän jännittynyt ja kampausta tehdessä meinasi iskeä viimehetken paniikki, niin loppujen lopuksi kaikki sujui hyvin omalla painollaan. Koululta lähtiessä tuntui uskomattomalta ajatella, että en enää koskaan palaa sinne lukiolaisena. Samalla mielen täytti kuitenkin kiitollisuus, näistä kolmesta vuodesta, jotka on ottaneet paljon, mutta antaneet vielä enemmän. Kuten yksi tuore ylioppilas hyvin tiivisti, Klassikka annoit kaikkesi ja minä otin loput.  

Niin hämmentynyt, kiitollinen ja onnellinen vm. 2017 ylioppilas kiittää ja kuittaa ♥

IMG_8724 IMG_8715 IMG_8735
Kolme viimeistä kuvaa: Maiju Raunismaa (ig @juhlakuvausraunismaa) Kiitos Maiju ♥

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

tällä hetkellä

1 2 3

Tiiättekö, kun joskus vaan tulee semmonen olo, että tekee mieli purkaa kaikki mahollinen mielenpäällä pyörivä ja pyörinyt ajatussotku kirjottamalla johonkin. Nyt on semmonen fiilis, ja kun kerran kone ei suostu toimimaan, kirjotan sit vaikka puhelimella.

Viime aikoina on ollut fiiliksiä laidasta laitaan. Onnen pilkahduksista tyhjyyteen ja ahistukseen, ilosta suruun ja syyllisyyteen. On ollut hetkiä, jolloin oon kävellyt paljasjaloin mettäpolkuja, kuunnellut luonnon ääniä ja hymyillyt elämälle. Mutta on ollut myös hetkiä, jolloin mikään ei oo tuntunu miltään, millään ei ole ollut mitään väliä ja olisi tehnyt mieli vaan painaa kaasu pohjaan ja hävitä maailmasta.

Luulin jo, että kaikki se ahistus ja syyllisyys ois voitettu, siivet kantais ja elämä voittais. Viime aikoina on ollu kuitenkin usein vaikea arvostaa itteäni tämmöisenä kun oon. On vaikea selittää, miltä tuntuu, kun jatkuvasti tuntee olevansa turha ja hyödytön, ihan täysi nolla tässä maailmassa. Itsekkyyden syytökset piiskaa mieltä jatkuvasti ja jokainen pienikin tehtävä tuntuu ylivoimaiselta suorittaa. Sitten saattaa tulla yksi päivä, jolloin hymyilen. Sen päivän voimalla räpiköin seuraavat päivät eteenpäin.

Päällisin puolin elämässä kaikki on hyvin. On töitä, on aikaa olla itseni kanssa, on aikaa nähdä ystäviä, on juhlien järjestelyä ja iloa yhden elämänvaiheen päättymisestä viikon päästä. On myös pieni onnen tunne siitä, että oon alkanut tuntea sen, mitä olen ja mitä haluan olla. Sen hyväksyminen tosin vie aikaa, mutta sitä aikaa oon halunnu itelleni antaa. Hyvin ristiriitaisin ja vaihtelevin fiiliksin päivästä päivään, eteenpäin.

Jos nää ajatukset ois jonkun toisen kirjoittamia, voisin todeta muistutukseksi että

unelmoi useasti, katso peiliin hymyillen, kulje eteenpäin luottavaisesti.

ja myös että

Kun riität itsellesi sellaisena kuin tässä hetkessä olet, silloin olet riittävä koko maailmalle ja paljon enemmänkin.

lainaukset korteista, jotka oon teipannu mun huoneen seinälle että edes joskus oppimisin luottamaan noihin lauseisiin