perjantai 24. maaliskuuta 2017

virstanpylväs

1 2 3 4

76 kurssia. Kuusi kertaa kuusi tuntia retkeilyä koulun salissa. Aika monta oppituntia, välituntia, koeviikkoa.

Uudet naamat muuttuivat tutuiksi naamoiksi. Jännitys kaikesta uudesta rutiinien täyttämäksi arjeksi.  Klassikan henki muuttui hienosta käsitteestä itse koetuksi tunteeksi. Yksin ei tarvinnut olla. Ympärillä oli joukko ihmisiä, joiden seassa en ollut se ernu hikke. 

Minä muutuin, minä kasvoin. Koin turhautumisen ja onnistumisen hetkiä. Yllätyin. Opin tuntemaan itseäni. Selvisin. Opin arvostamaan koulua, opettajia, oppimisen mahdollisuutta.

Nyt, yks virstanpylväs matkallani iäks jäänee taa. Lukio on yhtä päivää vaille taputeltu pakettiin.

Fiilis on haikea, kiitollinen, helpottunut, onnellinen. Tuo kuvissa näkyvä ilme on ollut aika lailla liimattu mun naamaan viimesten parin päivän ajan. (niin, siis tuo ylöspäin kaareutuva viiva tuossa nenän alapuolella)

Asiat järjestyy ja rullaa. Elämä on kivaa. Onnen aurinko paistaa. Maailma on avoin.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

näköaloja

1 2 3 4
^kuvat: Johannes Koivuluoma
5 6 7 8 9

Kerroin viime postauksessa jo päällisin puolin näitten kuvien tarinan - Taivalkoski, ystävät, uudet ystävät, lunta, maisemia, auringonpaistetta, pulkkamäki, retkeily, onnellisuus. Eli kaikki se, mikä saa mut hymyilemään ihan hölmön onnellisena. Jopa niin onnellisena, että sanoin tyypeille tuolla että en oo pitkään aikaan kokenu samanlaista fiilistä mitä siellä eestaas kierrellessä, lumen narskuessa jalkojen alla ja ystävien kävellessä vierellä. Ehkä siitä fiiliksestä pieni pala välittyy sinnekin puolelle ruutua näitten kuvien kautta? 

Tänään kun mä kattelin näitä kuvia, mulle tuli vaan niin ikävä noita kaikkia hyviä hetkiä. Vaikka mulla on täällä Kuopiossakin asioita joista nautin, ihmisiä joista välitän ja hetkiä joita muistelen hymyssäsuin, liittyy tänne kuitenkin myös niin paljon kaikkea muuta. Mun tulevaisuus ei ole täällä. Oon onnellinen siitä, että viime aikoina oon laajentanu elämänpiiriä kauemmaksikin kuin 15 kilometrin säteelle kotoa. Vielä hieman arkoja askelia maailmalle (eli ihan vaikka Jyväskylään) ottaen, suunta on kuitenkin oikea. Poispäin. Toistaseks aina hetkeksi kerrallaan, aina kotia palaten. Ja onhan koti aina täällä, kaikesta huolimatta. Mutta ehkä toinen koti on vielä joskus jossain muualla.

Havahduin joku päivä siihen, että vaikka tällä hetkellä kirjotukset jonkin verran stressaakin, mä voin tällä hetkellä hyvin. Paremmin. Siihen ei oo olemassa yhtä ainutta selitystä, ei mitään maata mullistavaa syytä. Palaset vain loksahtelee paikoilleen, yksi kerrallaan. Uusia palasia liitetään tukemaan vanhoja. Pikkuhiljaa rakentuu kokonaisuus, jossa muutama kolo siellä täällä on vain osa epätäydellisen täydellistä. Uskon, toivon ja rakastan elämää.

Niin. Semmoista vain. ♥

maanantai 13. maaliskuuta 2017

elämän säveliä

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10
ukin sanoin: opus viimeinen

*arka käden nosto ja heilautus, täällä mä olen*

Kuukausi. Siinä ajassa ehtii tapahtua paljon. Varsinkin, kun kyseessä on lukuloma ja paljon hauskaa tekemistä - tosin myös surullisempia ja haikeampia fiiliksiä, mistä ehkä päällimmäisenä mieleen nousee kuviinkin tallennettu ukin hautajaispäivä viikko sitten lauantaina. Tuo päivä oli tärkeä, ja väkisinkin nousee tunteet pintaan edelleen kun näitä ja muita muistikortille tallentuineita kuvia kattelee. Kirkon lämmin, tunteikas tunnelma. Musiikki, joka puhutteli. Yhteinen suru, joka vapisutti jokaisen hartioita. Muistot, joille sekä naurettiin että itkettiin. Mutta ne muistot kantavat kaipauksen keskellä, niinkuin jo aiemmin kirjoitin.

Ennen lukulomaa juhlittiin koulussa penkkareita. Pääsin rekan kyytiin ja oli hauskaa, se kai se on tärkeintä. Yhtenä viikonloppuna olin myös leirillä isosena, ja niistäkin päivistä jäi lämmin muisto. Myöskin pohjoisen maisemia tuli käytyä ihastelemassa Taivalkoskella pari viikkoa sitten, ja vaikka lähin reissuun tietämättä yhtään mitä odottaa, ei kyllä kaduttanut hetkeäkään. 9 uutta kyläpaikkaa, paljon paljon uusia ihmisiä, laskettelua (eka kerta ikinä!!), lumessa tarpomista ja sitä lunta muuten riitti, pulkkamäkeä, notskilla istumista, miljoonien ja miljoonien tähtien tuijottelua kirkkaan yötaivaan alla. Pyörähettiin myös Oulussa sekä mennessä että tullessa, ja lopulta päädyin venyttämään reissua vielä Jyväskyläänkin. Niinkuin instan kuvatekstiin kirjotin, niin reissuun lähteminen x päiväksi ilman tietoa että mihin kaikkialle sitä oikein eksyykään on ollu mun viimeaikasen elämän paras päätös. 

Reissupäivien jälkeen sain vielä viettää laatuaikaa ystävän kanssa täällä Kuopiossa, näyttää hälle Kuopion hienoimman paikan (eli tämän) ja muutenkin nauttia rennosta yhdessäolosta. Kaiken tämän keskellä oon myös yrittänyt opiskella, sillä olihan kyseessä kuitenkin lukuloma (vaikkei se ehkä siltä kuulosta). Tänään starttasikin sitten tän kevään suurin urakka, kirjotukset. Vaikka edessä oleva työmäärä vähän kauhistuttaa, niin oon silti onnellinen että se on kuitenkin vain murto-osa siitä, mitä on jo tehty. Nyt vain loppukiri päälle ja sen jälkeen taas hetkeksi lomavaihteelle. Elämä on

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

hentoja säteitä

1 2 3

Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille ja meitä muistaneille, ootte ihan mahtavia Mun fiilis tällä hetkellä tota asiaa kohtaan on aika sanaton, suru viipyy mielessä ja ukki on ajatuksissa joka päivä. Silti elämä jatkuu, katse suuntautuu tulevaan.

Kevään valoa. Sitä on viime aikoina pikkuisen eksynyt minunkin elämään ja ajatuksiin.
Tän kevään ensimmäiset kirjoitukset oli viime viikon perjantaina, ja maanantaina oli myös rakkaan toisen kotimaisen eli ruotsin yo-kuuntelu. Oon hoidellut viimeisiä penkkareihin liittyviä asioita (se the päivä on nimittäin _huomenna_) ja pikkusen yrittäny myös käyttää aikaa koulukirjojen ääressä. Oon nauttinut oman aikataulun mukaan elämisestä (=hitaista aamuista ja ulkoilusta keskellä päivää) ja ollut innoissani ens viikolla alkavasta reissusta.

Tottakai elämässä on myös huolenaiheita, ressiä, ja niitä ei-niin-iloisiakin hetkiä. Mutta viime aikoina oon yrittänyt suhtautua niihin armollisesti, antaa itelleni lupa välillä olla hieman alakulosempi ja toisaalta myös käsitellä asioita keskustelemalla. Oon saanut vertaistukea, tsemppausta, ja monesti jo pelkästään yön yli nukkuminenkin on auttanut. Tällä hetkellä olen kiitollinen elämästä, ystävistä, ihmeellisestä johdatuksesta. Ehkä ne siivet kantaa. Pienen matkan kerrallaan.

Kerrotaan enemmän hyvää, sillä se, mitä elämä antaa, ei ole valinta, mutta sen sanoittaminen on. -Joel Jyrinki

Aurinkoisia päiviä, iloa!

lauantai 11. helmikuuta 2017

kiittäen

muisto ukki

Istuit mökin pihakeinussa, veistelit lantusta siivuja meille lapsukaisille ja kertoilit elämästä.

Voitelit pöydässä ruisleivänkanttua, sanoit, että syökäähän nyt kun tarjotaan. Ruisleivänkantustasi muistit kiittää, hiljaisen kiitoksen.

Otit hyllyltä sen kauneimman kukkopillin, soitit kun pyydettiin.

Nostit viulusi seinältä ja ääniä haparoiden soitit tuttuja säveliä. Pyysit nöyrästi toisia soittamaan, omin käsin taiteilemallasi viululla.

Liotit teepussia ensin rakkaasi kupissa ja sen jälkeen omassasi, sitä samaa. Sillä kyllähän siitä vielä makua sai.

Tulit aina ovelle vastaan, käsi ojossa, toivotit tervetulleeksi. Meidän murkkuikäisetkin, jotka olimme vastahakoisesti mukaan lähteneet.

Seisoit saappaat jalassa mökin pihamaalla, pilkoit polttopuita koko pitkän päivän. Että riittäisi lämpöä seuraavillekin vuosille.

Turvallista kotimatkaa, toivotit. Sitä samaa sinulle toivoin. Nyt olet päässyt perille, taivaan kotiin.

Ikuisesti kiitollinen muistoista, jotka kantavat kaipauksen keskellä. Elämänviisaudesta, nöyryydestä, vaatimattomuudesta. Olet suunnannäyttäjänä, kirkkaimpana tähtenä taivaalla.

Soi iltakellot yli vainioiden,
ne soivat rauhaa työstä väsyneelle.
On alkamassa suven sunnuntai,
vain pääskyt leijaa veden kalvon yllä.


Soi rauhan kellot, 

askareet on jääneet,
pois joutaa sirppi, kylvövakkanenkin.
Ja ohdakkeisen pellon reunalle,
jää kyntäjältä aura raskahinkin.

Jää pellon ylle usva,

 tyyni rauha,
on uni kevyt lämpimässä yössä.
Saa voimat monin kerroin takaisin,
ne mitkä loppuun kului arjen työssä.

 Soi iltakellot vuorotellen meille,
se järjestys on suuren Mestarimme.
Vaan lepopäivä kirkas seesteinen,
on Herran kansan juhlaa ikuisesti.


-Soi iltakellot, säk. 1, 3, 4, 7. San. Esa Tuomaala



Lepää rauhassa rakas ukki. Sinun on nyt hyvä olla.
21.3.1939 - 7.2.2017

perjantai 3. helmikuuta 2017

kukkuluuruu

1

Ootte ehkä huomannu, että oon nyt jonkin aikaa kirjotellu tänne blogiin lähinnä fiilispostauksia, ajatusvirtaa ja syvempiä mietteitä - silloin kun on hyvältä tuntunu. Mutta mitäs sanoisitte, jos pitkästä aikaa kertoisin kuulumisia ihan perinteiseen vanhaan tapaan, mitä mun elämään kuuluu just nyt? Semmoinen pieni läpileikkaus siitä, mitä tapahtuu nyt, on tapahtunu, ja tulee mahollisesti tapahtumaan. Älkää odottako suuria - ihan tavallista arkea vaan. Sitä, mistä ennen kirjottelin monta kertaa viikossa.

Ensinnäkin, mulla on nolla koulupäivää jäljellä. Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan, niin on tässä vielä matikan preli, potkiaiset, penkkarit ja ensimmäiset kirjotukset ennen lukuloman virallista alkamista, mutta ei yhtään oppituntia, tai muutenkaan normaalia koulupäivää. Ja voin kertoo, että tuntuu hyvältä. Samaan aikaan kuitenkin myös aika haikeelta.

2

Niin. Entäs ne kirjotukset? Tän kevään kirjotusrumba starttaa tasan viikon päästä perjantaina äikän tekstitaidon kokeella. Ennen penkkareita ja lukulomaa ehtii olla myös kielten kuuntelut, mikä tarkottaa mun kohalla siis ruotsin kuuntelua. Sit ois kolme viikkoa ahkeraa lukemista, parin viikon kirjotussessio, ja sit vaan ootellaan tuloksia (ja valkolakkia, toivottavasti).

Penkkarit. Torstai 16.2.2017 lähestyy, ja samalla myös se päivä, kun pikku-Linkin unelma käy toteen ja saa kiivetä rekan kyytiin ja heitellä kasapäin karkkeja torilla ja katujen varsilla ajelua seuraaville ihmisille.

Ulkoilu. Joka päivä, edes 20 minuuttia. Sen verran, että saa punaset posket ja ajatukset edes hetkeksi pois kirjojen ja muun elämän keskeltä. Paras mielialalääke, toimii ihan jokaiseen mielentilaan.

3

Kesäsuunnitelmat, ensi syksy, tulevaisuus? Tällä hetkellä haaveilen niin paljon, että pääsisin kesäksi pois Kuopiosta. Elämä täällä pyörii aika lailla samaa rataa koko ajan, ja on ollut viime aikoina aika vaikeetakin elää täällä. Toisaalta, nyt on myös todennäköisesti viimeiset kuukaudet kun asun enää kotona, ja ensi syksynä koittaa mitä luultavammin opisto ja ihan uudet tuulet. Saa nähä, mihin tie vie.

Kivaa tiedossa tulevina viikonloppuina! Toisaalta ehkä vähän huolestuttavaa, että mun lukuloman viikonloput alkaa pikkuhiljaa täyttyä suunnitelmista, mutta toisaalta oon myös samaan aikaan aika innoissaan! Helmikuussa tie vie ainakin yhtenä viikonloppuna leirille, ja toisena mahdollisesti hieman pohjoisempiin maisemiin. Sitä ootellessa.

Mitä teille kuuluu? Onko siellä muita tän kevään abeja, joko jännittää?

torstai 26. tammikuuta 2017

retkeläiset

1 2 3 4 5 6
©Mirka
7

©Mirka
8 9 10 11 
Reppu selässä keikkuen. Ystävykset peräkkäin, samaa polkua, ylöspäin. Pysähdellen.

Tästä on ihan pakko saaha kuva!

Viime lauantaina mulla tuli heti aamulla auringonpaisteeseen herätessä semmonen fiilis, että tästä tulee retkipäivä. Ja sellanen siitä tehtiin. 
Käytiin joskus syksyllä retkellä paikassa, josta jäi semmonen fiilis, että sinne on päästävä uudestaan, valosan aikaan. Nyt sit päätettiin, että mikä sen parempi hetki ton paikan uudelleentsekkaamiselle kun tää. Ja arvatkaa meiän reaktiot, kun polkua ylöspäin kiivetessä alapuolelle alko avautuu nää maisemat, vielä tuplasti kauniimpana raikkaassa pakkaskelissä ihasteltuna. Woooow.

Saatiin huvittuneita katseita kanssaretkeilijöitä, kun pyörittiin lumihangessa ja räpsittiin kuvia, ihasteltiin maisemia ja laskettiin pyllymäkee varmaan innokkaammin kun ykskään lapsi. Mutta meillä oli hauskaa, ja ton päivän antamalla energialla jakso taas monta päivää eteenpäin.

Ei mulla muuta kun että Suomen luonto ♥