maanantai 5. kesäkuuta 2017

mikä päivä !

8 9 10 7 6 5 4 3 2 1 11

Tähän voisi melkein kirjoittaa vaan että ei lisättävää. Tuo hymy kuvissa kertoo ehkä oleellisimman, niin, ja tuo valkoinen lakki.
Lisään kuitenkin sen verran, että tuo päivä, lauantai 3.6.2017, oli muuten ehkä ikimuistosin päivä mun tähänastisessa elämässä. Tai ainakin yks ikimuistoisimmista.

Vaikka aamulla fiilis oli vähän jännittynyt ja kampausta tehdessä meinasi iskeä viimehetken paniikki, niin loppujen lopuksi kaikki sujui hyvin omalla painollaan. Koululta lähtiessä tuntui uskomattomalta ajatella, että en enää koskaan palaa sinne lukiolaisena. Samalla mielen täytti kuitenkin kiitollisuus, näistä kolmesta vuodesta, jotka on ottaneet paljon, mutta antaneet vielä enemmän. Kuten yksi tuore ylioppilas hyvin tiivisti, Klassikka annoit kaikkesi ja minä otin loput.  

Niin hämmentynyt, kiitollinen ja onnellinen vm. 2017 ylioppilas kiittää ja kuittaa ♥

IMG_8724 IMG_8715 IMG_8735
Kolme viimeistä kuvaa: Maiju Raunismaa (ig @juhlakuvausraunismaa) Kiitos Maiju ♥

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

tällä hetkellä

1 2 3

Tiiättekö, kun joskus vaan tulee semmonen olo, että tekee mieli purkaa kaikki mahollinen mielenpäällä pyörivä ja pyörinyt ajatussotku kirjottamalla johonkin. Nyt on semmonen fiilis, ja kun kerran kone ei suostu toimimaan, kirjotan sit vaikka puhelimella.

Viime aikoina on ollut fiiliksiä laidasta laitaan. Onnen pilkahduksista tyhjyyteen ja ahistukseen, ilosta suruun ja syyllisyyteen. On ollut hetkiä, jolloin oon kävellyt paljasjaloin mettäpolkuja, kuunnellut luonnon ääniä ja hymyillyt elämälle. Mutta on ollut myös hetkiä, jolloin mikään ei oo tuntunu miltään, millään ei ole ollut mitään väliä ja olisi tehnyt mieli vaan painaa kaasu pohjaan ja hävitä maailmasta.

Luulin jo, että kaikki se ahistus ja syyllisyys ois voitettu, siivet kantais ja elämä voittais. Viime aikoina on ollu kuitenkin usein vaikea arvostaa itteäni tämmöisenä kun oon. On vaikea selittää, miltä tuntuu, kun jatkuvasti tuntee olevansa turha ja hyödytön, ihan täysi nolla tässä maailmassa. Itsekkyyden syytökset piiskaa mieltä jatkuvasti ja jokainen pienikin tehtävä tuntuu ylivoimaiselta suorittaa. Sitten saattaa tulla yksi päivä, jolloin hymyilen. Sen päivän voimalla räpiköin seuraavat päivät eteenpäin.

Päällisin puolin elämässä kaikki on hyvin. On töitä, on aikaa olla itseni kanssa, on aikaa nähdä ystäviä, on juhlien järjestelyä ja iloa yhden elämänvaiheen päättymisestä viikon päästä. On myös pieni onnen tunne siitä, että oon alkanut tuntea sen, mitä olen ja mitä haluan olla. Sen hyväksyminen tosin vie aikaa, mutta sitä aikaa oon halunnu itelleni antaa. Hyvin ristiriitaisin ja vaihtelevin fiiliksin päivästä päivään, eteenpäin.

Jos nää ajatukset ois jonkun toisen kirjoittamia, voisin todeta muistutukseksi että

unelmoi useasti, katso peiliin hymyillen, kulje eteenpäin luottavaisesti.

ja myös että

Kun riität itsellesi sellaisena kuin tässä hetkessä olet, silloin olet riittävä koko maailmalle ja paljon enemmänkin.

lainaukset korteista, jotka oon teipannu mun huoneen seinälle että edes joskus oppimisin luottamaan noihin lauseisiin 

maanantai 1. toukokuuta 2017

poluista ja niiden suunnista

3 2 1 4 
Viime aikoina mieli on ollut usein haikea. Oon pohtinu elämän polkujen mutkikkuutta, sitä, miten hassua ja ihanaa ja kamalaa on se, että toiset polut kulkee vierekkäin tietyn matkaa, toiset pidempään ja toiset lyhempää, lisää polkuja ilmestyy rinnalle, toiset erkanee, toiset risteää ja yhtyy. Näillä poluilla kulkevat ihmiset tekevät valintoja, mutta polkujen suunnan ja pituuden määrää kuitenkin Hän, joka on luonut myös polkujen pohjana olevan maaston. Jokaisen ihmisen tallaamalla polulla on merkityksensä, ja sen jälki jää maastoon ja rinnallakulkijoiden mieliin.

Näin keväällä, ja varsinkin nuoruuden keväällä, eletään aikoja, jolloin moni asia on muuttumassa. Ihmiset tavoittelevat unelmiaan, tekevät valintoja polkujen risteyskohdissa. Tuntuu, että monen ystävän polussa on mutka juuri tässä kohtaa. Tulevasta ei ole tietoa eikä varmuutta. Kenen kanssa polut kulkevat lähekkäin huomenna, kuukauden päästä, syksyllä, vuoden päästä? Mieli on arka ja epävarma muutosten edessä. Silti saan luottaa siihen, että polkujen suunnilla on tarkoituksensa.

Viimeisen vuoden aikana olen saanut viettää ystävän kanssa monet illat ja päivät ja yöt, kahvihetket ja tuumaustuokiot. Polut on saanu kulkee vieretysten, niin, että molemmilla on ollut tilaa kulkea, mutta toinen on ollut riittävän lähellä, jotta olkapäähän on voinut tukeutua pienellä liikahduksella. Mitä tapahtuu, kun polkujen fyysinen välimatka on pian tuhansia kilometrejä? Riittääkö somen yhdistävä voima pitämään polkujen suunnan edelleen samana ja toisen olkapään niin lähellä, että siihen on turvallista painaa pää epävarmuuden hetkellä? Siihen haluan luottaa, enhän muutakaan voi.

Kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa polut on saanut elämän varrella kohdata. Kiitollinen rinnallakulkijoista, lähellä ja kaukana. Kiitollinen nuoruudesta ja polkujen mutkikkuudestakin, kasvattavista kokemuksista ja uusista aamuista.

Toiveikkaana ja luottaen huomiseen.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

vapaus ilo onni elämänkevät

9

Pitkästä aikaa täällä, edessä tyhjä tekstikenttä. Vähintään yhtä tyhjää lyö pää. Mitä tähän kuuluu kirjoittaa?

Elämä rullaa. Omalla painollaan, päivästä toiseen. Kun arkea ei enää tahdita koulu, on elämä jännittävän vaihtelevaa. Käyn töissä, hoidan lapsia, näen ystäviä, reissaan keskellä viikkoa. Aloitan aamun terassikahveilla tai verenluovutuksella, lähden hetken mielijohteesta käymään kirpparilla, soitan pianoa yksin hiljaisessa talossa tunnin putkeen. Välillä vedän kumpparit jalkaan ja lähden metsään, istun tunnin tutulla puunrungolla ja äänitän ystävälle viestejä. Pohdin elämää, ihmissuhteita, tulevaisuutta. Tuijotan iltataivaalle toisiinsa kietoutuneiden oksien lävitse, hengitän syvään ja punon mielikuvien verkkoa ajatuksissani.

Tän kevään aikana oon yrittänyt herättää eloon taas niitä puolia minusta, jotka jäi lukioelämän jalkoihin. Oon lainannu kirjastosta ison pinon kirjoja (joista yhtäkään en tosin oo vielä saanut luettua loppuun), soittanut viulua, lenkkeillyt ja ulkoillut. Oon huomannut, että vaikkei mulla vielä muutama kuukausi sitten ollut hajuakaan siitä, miten saan ajan kulumaan kun ei ole enää koulua, niin yhtenäkään päivänä mulla ei ole ollut tylsää. On tullut huomattua, että asiat kyllä järjestyy

Päivä päivältä lähenee myös se päivä, kun lukioelämä saa lopullisesti loppunsa. Tuntuu hurjalta. Yhtenä päivänä kävelin Prisman käytävää ja huomasin esille laitetut valkolakit. Pysähdyin ja aattelin ihan vaan läpällä ja huvikseen kokeilla, miltä se lakki näyttää päässä. Tuli outo olo, että ihanko oikeasti tuo lakki on vielä tän kevään aikana mun päässä merkkinä suoritetusta koulusta. En kyllä usko. Mutta niin kai sitten.

Että semmoista kai vaan, elämää. Niin kuin aina tähänkin asti. Jokainen päivä luo elämän räsymattoon erivärisen raidan. ♥

perjantai 24. maaliskuuta 2017

virstanpylväs

1 2 3 4

76 kurssia. Kuusi kertaa kuusi tuntia retkeilyä koulun salissa. Aika monta oppituntia, välituntia, koeviikkoa.

Uudet naamat muuttuivat tutuiksi naamoiksi. Jännitys kaikesta uudesta rutiinien täyttämäksi arjeksi.  Klassikan henki muuttui hienosta käsitteestä itse koetuksi tunteeksi. Yksin ei tarvinnut olla. Ympärillä oli joukko ihmisiä, joiden seassa en ollut se ernu hikke. 

Minä muutuin, minä kasvoin. Koin turhautumisen ja onnistumisen hetkiä. Yllätyin. Opin tuntemaan itseäni. Selvisin. Opin arvostamaan koulua, opettajia, oppimisen mahdollisuutta.

Nyt, yks virstanpylväs matkallani iäks jäänee taa. Lukio on yhtä päivää vaille taputeltu pakettiin.

Fiilis on haikea, kiitollinen, helpottunut, onnellinen. Tuo kuvissa näkyvä ilme on ollut aika lailla liimattu mun naamaan viimesten parin päivän ajan. (niin, siis tuo ylöspäin kaareutuva viiva tuossa nenän alapuolella)

Asiat järjestyy ja rullaa. Elämä on kivaa. Onnen aurinko paistaa. Maailma on avoin.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

näköaloja

1 2 3 4
^kuvat: Johannes Koivuluoma
5 6 7 8 9

Kerroin viime postauksessa jo päällisin puolin näitten kuvien tarinan - Taivalkoski, ystävät, uudet ystävät, lunta, maisemia, auringonpaistetta, pulkkamäki, retkeily, onnellisuus. Eli kaikki se, mikä saa mut hymyilemään ihan hölmön onnellisena. Jopa niin onnellisena, että sanoin tyypeille tuolla että en oo pitkään aikaan kokenu samanlaista fiilistä mitä siellä eestaas kierrellessä, lumen narskuessa jalkojen alla ja ystävien kävellessä vierellä. Ehkä siitä fiiliksestä pieni pala välittyy sinnekin puolelle ruutua näitten kuvien kautta? 

Tänään kun mä kattelin näitä kuvia, mulle tuli vaan niin ikävä noita kaikkia hyviä hetkiä. Vaikka mulla on täällä Kuopiossakin asioita joista nautin, ihmisiä joista välitän ja hetkiä joita muistelen hymyssäsuin, liittyy tänne kuitenkin myös niin paljon kaikkea muuta. Mun tulevaisuus ei ole täällä. Oon onnellinen siitä, että viime aikoina oon laajentanu elämänpiiriä kauemmaksikin kuin 15 kilometrin säteelle kotoa. Vielä hieman arkoja askelia maailmalle (eli ihan vaikka Jyväskylään) ottaen, suunta on kuitenkin oikea. Poispäin. Toistaseks aina hetkeksi kerrallaan, aina kotia palaten. Ja onhan koti aina täällä, kaikesta huolimatta. Mutta ehkä toinen koti on vielä joskus jossain muualla.

Havahduin joku päivä siihen, että vaikka tällä hetkellä kirjotukset jonkin verran stressaakin, mä voin tällä hetkellä hyvin. Paremmin. Siihen ei oo olemassa yhtä ainutta selitystä, ei mitään maata mullistavaa syytä. Palaset vain loksahtelee paikoilleen, yksi kerrallaan. Uusia palasia liitetään tukemaan vanhoja. Pikkuhiljaa rakentuu kokonaisuus, jossa muutama kolo siellä täällä on vain osa epätäydellisen täydellistä. Uskon, toivon ja rakastan elämää.

Niin. Semmoista vain. ♥

maanantai 13. maaliskuuta 2017

elämän säveliä

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10
ukin sanoin: opus viimeinen

*arka käden nosto ja heilautus, täällä mä olen*

Kuukausi. Siinä ajassa ehtii tapahtua paljon. Varsinkin, kun kyseessä on lukuloma ja paljon hauskaa tekemistä - tosin myös surullisempia ja haikeampia fiiliksiä, mistä ehkä päällimmäisenä mieleen nousee kuviinkin tallennettu ukin hautajaispäivä viikko sitten lauantaina. Tuo päivä oli tärkeä, ja väkisinkin nousee tunteet pintaan edelleen kun näitä ja muita muistikortille tallentuineita kuvia kattelee. Kirkon lämmin, tunteikas tunnelma. Musiikki, joka puhutteli. Yhteinen suru, joka vapisutti jokaisen hartioita. Muistot, joille sekä naurettiin että itkettiin. Mutta ne muistot kantavat kaipauksen keskellä, niinkuin jo aiemmin kirjoitin.

Ennen lukulomaa juhlittiin koulussa penkkareita. Pääsin rekan kyytiin ja oli hauskaa, se kai se on tärkeintä. Yhtenä viikonloppuna olin myös leirillä isosena, ja niistäkin päivistä jäi lämmin muisto. Myöskin pohjoisen maisemia tuli käytyä ihastelemassa Taivalkoskella pari viikkoa sitten, ja vaikka lähin reissuun tietämättä yhtään mitä odottaa, ei kyllä kaduttanut hetkeäkään. 9 uutta kyläpaikkaa, paljon paljon uusia ihmisiä, laskettelua (eka kerta ikinä!!), lumessa tarpomista ja sitä lunta muuten riitti, pulkkamäkeä, notskilla istumista, miljoonien ja miljoonien tähtien tuijottelua kirkkaan yötaivaan alla. Pyörähettiin myös Oulussa sekä mennessä että tullessa, ja lopulta päädyin venyttämään reissua vielä Jyväskyläänkin. Niinkuin instan kuvatekstiin kirjotin, niin reissuun lähteminen x päiväksi ilman tietoa että mihin kaikkialle sitä oikein eksyykään on ollu mun viimeaikasen elämän paras päätös. 

Reissupäivien jälkeen sain vielä viettää laatuaikaa ystävän kanssa täällä Kuopiossa, näyttää hälle Kuopion hienoimman paikan (eli tämän) ja muutenkin nauttia rennosta yhdessäolosta. Kaiken tämän keskellä oon myös yrittänyt opiskella, sillä olihan kyseessä kuitenkin lukuloma (vaikkei se ehkä siltä kuulosta). Tänään starttasikin sitten tän kevään suurin urakka, kirjotukset. Vaikka edessä oleva työmäärä vähän kauhistuttaa, niin oon silti onnellinen että se on kuitenkin vain murto-osa siitä, mitä on jo tehty. Nyt vain loppukiri päälle ja sen jälkeen taas hetkeksi lomavaihteelle. Elämä on