hennoin siivin elämään

(postauksen kuvituksena hetkiä opintomatkalta Savonlinnaan)

Mulla on ollu jo pidemmän aikaa kirjotusfiilis. Ihan oikea kirjotusfiilis, semmonen, mitä se oli joskus muutama vuosi sitten, kun blogimaailma kukoisti. Oon kuitenki huomannu, että mitä pidempään oon poissa näppäimistön ääreltä, sitä suuremmaksi kynnys palata kasvaa. Viimeksi taisin kirjotella tänne kuulumisia tammikuussa - 4 kuukautta sitten. Tuntuu, että siitä on ikuisuus.

Laulaminen - parasta opistossa ja niin myös opintomatkalla. Alemmassa kuvassa Kerimäen puukirkko.

Mullahan oli haaveena kirjottaa blogia säännöllisesti läpi opistovuoden. Todellisuus oli kuitenkin jotain muuta. Kone lojui kaapin ylähyllyllä avaamattomana välillä kuukausia. Ei jaksanut. Ei tuntunu omalta. En pakottanut. Opisto loppui tasan viikko sitten. Kirjoitin silloin instagramiin näin:

  9 kuukautta. Reilu 100 ihmistä ympärillä. 1 yhteinen koti. Lukemattomia muistoja. Opisto. ❤

Se vuosi kasvatti. Mulla oli paljon odotuksia opistovuodelle ja sille, minkälainen opistolainen itse haluaisin olla. Monet kerrat petyin. Voimat ei riittäneetkään. Jouduin nousemaan uudelleen ylös. Itkin.

Kuitenkin, päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus. En ehkä saanut sitä, mitä luulin saavani. Mutta sain paljon muuta, ja se riittää. Eikö tärkempää oo lopulta kuitenkin se, että tunnen nyt itseni paremmin ja oon saanu vierelle lisää rinnallakulkijoita?

Kiitos ❤ #rakro1718

Koli  - aina yhtä mahtava.

Tuo teksti tiivistää aika hyvin mun opistovuoden. Se ei ollut läheskään sitä mitä odotin. Elämässä oli yhtä aikaa päällä kaksi isoa asiaa - opisto ja seurustelu. Se kulutti ja vei voimia. Arki opistolla oli välillä hyvinkin tapahtumarikasta. Välillä se oli sitä oman huoneen seinien ulkopuolella, mutta siinä sängyllä maatessa elämä tuntui junnaavan paikoillaan. Olisin halunnut mennä muiden mukana ja saada vuodesta ''kaiken irti''. Kuitenkin monesti jouduin pettymään itseeni, kun en jaksanutkaan.

Tuo vuosi oli minulle oppikoulu elämästä, itsestäni ja muista ihmisistä. Ja näiden kaikkien suhteista toisiinsa. Jälkeenpäin ymmärrän, että ei ole syytä olla itelleen katkera tai pettynyt. Se oli minun opistovuosi. Sain siltä eväitä elämään. Se riittää. Ja nyt elämä jatkuu.

Tämän kevään haasteisiin on kuulunu isolta osin myös pääsykokeet. Hain opiskelemaan Lapin yliopistoon luokanopettajaksi. Pääsin hakuprosessissa jatkoon ensimmäisestä, kirjallisesta vaiheesta. Nyt olisi vielä edessä soveltuvuuskokeet, jotka ratkaisee lopullisen tuloksen. Nyt jo jännittää. Kestääkö pää?

Tällä hetkellä makoilen kotipihassa riippukeinussa - lomalla. Oon saanu kesätöitä Rovaniemeltä, ja muutto sinne on edessä muutaman viikon päästä. Tuntuu hyvältä päästä alottaa omaa elämää, vaikka samaan aikaan monet asiat siinä jännittää. Just nyt kuitenkin uskon, että asiat kyllä järjestyy jotenkin. Joinain päivinä siihen on ollu vaikea luottaa ja varmasti vieläkin tulee monenlaisia päiviä ja fiiliksiä liittyen muuttoon. Mutta silti, asioilla on tapana järjestyä.

Näitä fiiliksiä tänään. En oo koskaan oppinu kirjottaa päiväkirjaa, siis ihan semmosta oikeeta päiväkirjaa. Ehkä tää on mun tapa kirjottaa sitä. Jääpähän näistäkin ajoista joku muisto muisteltavaksi sit 50 vuoden päästä.