pientä suurta

"Osaa iloita elämän pienistä iloista." 

Sain muutama postaus takaperin kommentin, jossa viitattiin mun instaprofiilissa olevaan lauseeseen ja pyydettiin postausta siihen liittyen. Innostuin ajatuksesta, koska jos totta puhutaan niin mun on pitäny jo pitemmän aikaa kirjotella teille vähän tosta aiheesta, varsinkin kun tää syksy on ollut niin onnellista aikaa. Oikeestaan oon aihetta tainnukin jo sivuta useemmassa postauksessa vähän niinkun sivulauseissa, mutta oon aihetta pohtinu niiin paljon viimesten vuosien aikana, että tekstiä syntyis varmasti vaikka kolmen postauksen verran. 

Arjen pienet asiat. Mitä ne oikeestaan on? Mitä ne merkitsee? Usein kun ihmisiltä kysyy, että minkälaisista pienistä asioista he iloitsevat, niin vastaus on auringonpaiste, ystävät, perhe. Onhan se totta, että tuonkaltaset asiat saa useimmilla meistä suun kääntymään hymyyn. Mutta kuinka moni osaa arvostaa auringonpaisteessa kimaltelevaa hämähäkinseittiä, ystävän ostamaa tikkaria tai viisivuotiaan paperille kirjoittamaa ystävän nimeä sydämen kera? Ovatko arjen pienet asiat sittenkään kovin pieniä kovin monelle meistä?

Mä oon perusluonteeltani ihan tavallinen suomalainen juntti. Vähän ujo, toisinaan sisäänpäinsuuntautunut, sellanen jöröjukka. Tavallinen 17-vuotias lukiolainen. Mutta. Muutama vuosi sitten kyllästyin siihen, että valitin koko ajan jostain. Aina oli joku asia huonosti, oli nälkä tai kylmä tai kuuma tai tylsää tai sato vettä. Päätin alkaa ajattelemaan asioita vähän positiivisemmin, huomaamaan ne pienetkin teot ja oppia arvostamaan niitä. Voin sanoo, että elämäni paras päätös.

Tietenkään muutosta ei tapahtunu yhessä yössä. Ei ole kokonaan tapahtunut vieläkään. En ole aina hyvällä tuulella, myös mulla on huonoja päiviä useemmin kuin kaks kertaa vuodessa, myös mä olen kärttynen silloin jos on paljon ressiä tai jos en saa nukuttua. Mutta olennaista tässä onkin se, että osaa löytää huonostakin päivästä hyviä hetkiä, katseita, sanoja. Se, että huomaa iloisen bussikuskin hyvän huomenen toivotuksen. Se, että osaa ihastella aamukasteista pihanurmikkoa. Se, että suu kääntyy hymyyn ihanasta instakommentista tai ystävän viestistä.

Onnellisuuteen ei tarvita isoja tekoja. Toiselle hyvän mielen saamiseen ei tarvita tonneja rahaa tai älytöntä ylistystä. Riittää, kun sanot bussikuskille huomenta ja kiitos. Riittää, kun kerrot ystävälle, että kaipaat häntä. Riittää, kun halaat sillon kun sanat loppuu. Riittää, että hymyilet tai sanot moi yksinäiselle. Riittää, että teet velvollisuutesi ja autat uudessa koulussa eksyksissä olevaa arkaa ykkösluokkalaista. Just nää pieneltä kuulostavat eleet ja teot, ne on niitä isoja. Ne merkitsee paljon. Arjen voimavaroja.

 

Katson tulevaisuuteen valoisasti. Koeviikolla ajattelen helppoa uuden jakson alkua ja jaksan sen avulla ne muutamat raskaat päivät. Vaikka vuoden päästä koittavat kirjotukset pelottaa, niin ajattelen että selviän niistä kyllä, kaikki muutkin ovat selvinneet. Tsemppaan itseäni ja uskottelen selviäväni. Sallin itselleni lepotauon, jos olen sen tarpeessa. En yritä esittää mitään ylipirteää peipposta. En. Ajattelen vain hieman positiivisemmin. Tee säkin niin - maailma kyllä hymyilee sulle takas.